Blogi

Kahdessa ammatissa

Lukijatapaamisissa minulta kysytään usein, miten yhdistän päivätyöni ja kirjailijan ammatin. Hoidan helsinkiläisessä koulussa suomen kielen opettajan virkaa. Olen kirjoittanut kaksi romaania opetustyöni ohella. Miten ajan saa riittämään? Miten ammatit nivoutuvat toisiinsa? Onko lopulta tehtävä valinta?

 

Mielekkyyden merkitys

 

Ylioppilastutkinnon suoritettuani aloitin suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot. Olin valinnut alan osittain siksi, että se tukisi unelmaani kirjailijuudesta, ja osittain siksi, että opettajan työ kiinnosti minua. Aikanaan valmistuin maisteriksi ja ryhdyin opettajaksi. Vaalin edelleen unelmaa kirjan kirjoittamisesta.

Alusta asti oli selvää, että haluan kirjailijaksi. Alusta asti oli myös selvää, että pidän opettamisesta enkä halua luopua ammatistani. Kun aloin kirjoittaa tavoitteellisesti ja sain kustannussopimuksen, kahden työn yhdistäminen konkretisoitui.

Työssä jaksamiseen liittyy vahvasti työn mieluisuus ja mielekkyys. On enimmäkseen pidettävä siitä, mitä tekee. Tällä hetkellä työskentelen maahanmuuttajalasten ja -nuorten parissa. Nautin opettajan työn sosiaalisuudesta: Läsnäolo ja oikeanlainen vuorovaikutus ovat tärkeä osa pedagogiikkaa. Työyhteisöllä on merkittävä rooli arjessa jaksamisessa.

Yhtä lailla minua ajaa eteenpäin innostus kirjoittamiseen. Haave esikoisromaanista oli niin voimakas, etten pysähtynyt mittailemaan voimavarojani. Minun oli yksinkertaisesti onnistuttava. Kahden ensimmäisen romaanin julkaisu on tuonut tekemiseen varmuutta ja rauhaa, mutta polte kirjoittamiseen ei ole sammunut. Kirjoittaminen on aina ollut ja tulee aina olemaan osa minua, sitä on mahdotonta lopettaa tai siirtää sivuun ja laittaa tauolle.

Ajattelen, että opettajan ja kirjailijan ammatit sopivat hyvin yhteen. Toinen toistaan seuraavien intensiivisten vuorovaikutustilanteiden jälkeen kaipaan usein omaa rauhaa, ovea johonkin toiseen maailmaan, jossa mahdollisuudet ovat rajattomat. Mahdollisuuksien maailmasta, omien ajatusten yksinäisyydestä, on myös hyvä palata koulun hälinään.

 

Arki ja tavoitteet

 

Mielekkyys ja palo eivät kuitenkaan riitä, jos arjen realiteetit eivät ole kohdillaan. Kun kirjoittaa päivätyön ohella, tahti ei ole kummoinen. Käsikirjoitus etenee, mutta ei samalla tavalla kuin mahdollisten apurahajaksojen tai vapaapäivien aikana. Ei niin nopeasti kuin haluaisi. Ei välttämättä samaan tahtiin kuin muilla. Ajoittain joudun muistuttamaan siitä itseäni. Esikoiskirjan ensimmäisen version käsikirjoitus eteni päivätyön ohella nopeammin kuin seuraavat tekstit, koska kalenteri ei täyttynyt kirjailijavierailuista tai kustannustoimittajan asettamista aikarajoista. On muistettava, että myös kirjailijana toimiminen vie aikaa kirjoittamiselta.

Käsikirjoitus kuitenkin etenee, se on kaikista tärkeintä. Teen yleensä itselleni aikataulun, josta pyrin pitämään kiinni. Lasken sovelluksella päivittäisiä tai viikoittaisia sanamääriä. Välillä kuron kiinni kirjoittamattomia päiviä, välillä olen edellä tavoitteestani. Tällainen työskentelytapa sopii, jos muistaa laatia aikataulun tarpeeksi maltilliseksi. Pitää muistaa olla itselleen armollinen. Ja tarvittaessa hyvinkin ankara.

Monet ovat ihmetelleet, miten kykenin julkaisemaan kaksi romaania samana vuonna. Vastaus on yksinkertainen: tekstit olivat tekeillä jo kauan ennen julkaisua. Olen kirjoittanut ne edellä kuvaamallani tavalla, päivittäistä sanamäärää seuraten, pienin askelin.

Kirjoitan yleensä iltaisin ja viikonloppuisin. Työpäiväni koulussa ovat melko lyhyitä eikä tämänhetkiseen toimenkuvaani kuulu kovin paljoa laajojen kirjoitelmien korjaamista. Näin ollen aikaa jää muuhunkin kuin opettamiseen ja kirjoittamiseen, sekin on tärkeää. Kirjoittamisesta ei koskaan saa tulla pakkopullaa, vaikka joskus se palautuspäivän lähestyessä saattaa siltä tuntuakin.

 

Apurahat mahdollistavat

 

Jos saisin päättää, soisin apurahoja kaikille niitä halajaville. Osalle kirjailijoista apurahat ovat pääasiallinen tulonlähde. Päätoimisten kirjailijoiden projektit ansaitsevat ilman muuta tulla rahoitetuiksi, ammatinharjoittaminen on ehdottomasti turvattava.

Apurahoja tarvitsevat myös päivätyössä käyvät kirjailijat. Olisi hienoa, jos kaikki voisivat halutessaan keskittyä hetken vain kirjoittamiseen ja saattaa käsikirjoituksensa valmiiksi ilman huolta ajan riittämisestä. Millaista on olla päätoiminen kirjailija? Miltä tuntuu jättäytyä pois päivätyöstä? Mikä on paras ratkaisu? Apurahat madaltavat kynnystä kokeilla päätoimisen kirjailijan elämää. Valitettavasti tilaisuutta ei tarjota kaikille halukkaille.

Olen ollut onnekas ja saanut apurahan kolmatta romaaniani varten. Pidän virkavapaata jaksoittain: välillä työskentelen opettajana ja edistän tarinaa hitaasti mutta varmasti, välillä taas keskityn vain kirjoittamiseen. Ensimmäisten virkavapauspäivieni aikana tuntui ihmeelliseltä, että sain vain kirjoittaa. Käsikirjoitus eteni huimaa vauhtia. Tuli melkein syyllinen olo! Sanottakoon sekin, että huomasin, miten väsynyt olin kirjoitettuani kaksi romaania päivätyöni ohessa. Töihin palattuani ymmärsin höllentää kirjoitusaikatauluani.

Prosessi on vielä kesken, mutta juuri nyt ajattelen tämänkaltaisen yhdistelmän olevan kaikista toimivin vaihtoehto. Jättäydyn apurahajaksolle aina mielelläni mutta yhtä mieluusti palaan taas oppilaiden pariin. Hyväksyn sen, että töissä ollessani käsikirjoitus etenee hitaammin.

 

Kohti valmista

 

Käsikirjoituksia kirjoittaessani olen asettanut itselleni erilaisia tavoitteita, välillä pieniä, toisinaan suuria. Olen huomannut, että mitättömänkin pienen kirjoitustavoitteen saavuttaminen tuottaa onnistumisen kokemuksen: minä pystyn tähän, käsikirjoitus etenee.

Siispä kannustan kaikkia kirjoittamaan. Ilman päivätyötä ja päivätyön ohessa. Monta liuskaa kerrallaan, jos siihen joskus tarjoutuu mahdollisuus, tai pitkäjänteisesti vain muutaman rivin päivässä.

Mitoita tavoitteet arkeesi. Sen jälkeen kirjoita. Viilaa tavoitteita, pidä sopivasti silmällä. Sisäinen palo ajaa kyllä eteenpäin!

Scroll to Top