Blogi

Matkani esikoiskirjailijaksi

Matkani esikoiskirjailijaksi

Miten kirjailijaksi tullaan? Vastauksia lienee yhtä monta kuin on kirjailijoitakin. Siinä missä yksi vaalii haavetta kirjan kirjoittamisesta vuosia, toinen päätyy kirjailijaksi hetkessä, esimerkiksi kustantamon järjestämän kilpailun kautta. Omaan matkaani kuuluvat molemmat, sekä vuosikausien haaveilu että kirjoituskilpailuun osallistuminen.

 

Lapsuus

 

On mahdotonta sanoa, milloin matka on alkanut. Ehkä jo silloin, kun pyysin vanhemmiltani muistikirjoja, jotka täytin kuulakärkikynällä piirretyllä aaltoviivalla, koska en vielä osannut kirjoittaa. Täytin kymmeniä vihkosia ja lukollisia päiväkirjoja, aaltoviivaa kaikki. Kun neljävuotiaana opin kirjoittamaan, aloin merkitä muistiin sanoja, jonkun ajan kuluttua runoja ja loruja. Ne olivat kummallisia hokemia, joita aiemmin olin höpöttänyt ääneen kasettinauhurille osana kuvitteellista radio-ohjelmaani tai joita siskoni oli ystävällisesti kirjannut ylös aaltoviivamuistiinpanojen lomaan.

Ensimmäisen itse kirjoitetun pidemmän tarinan taisin saada aikaiseksi kuusi- tai seitsemänvuotiaana. Tarinan nimi on Pieni koira etsi päämääräänsä. Koira meinaa jäädä vahingossa yksin, mutta sitten ei jääkään. Myöhemmin koululaisena tuli muita tarinoita, esimerkiksi hyvin pieni pienoisromaani Ei Laurillakaan helppoa ole tai novelli Preerianmatkaaja.

Tai ehkä matka on alkanut jo paljon kirjoitusharrastusta aiemmin, sillä minulle on aina luettu paljon. Olen saanut kasvaa tarinoiden maailmassa. Koska ihailin suunnattomasti isosiskoani, ihailin myös hänen taitoaan lukea kirjaa vivahteikkaalla äänellä ja kykyä keksiä erilaisia tarinoita tai jatkokertomuksia, joita kuuntelin ja janosin aina vain lisää. Vielä yhtä lukua iltalukemisena aloitetusta kirjasta, vielä vähän jatkoa kummitustarinalle, vielä enemmän ja kauemmin.

Myös vanhempani lukivat minulle paljon. Äiti jaksoi lukea pitkästi. Isän lukiessa piti olla tarkkana, sillä hän saattoi lisäillä kirjoihin omia kohtauksiaan. Prinsessat kävivät välillä vessassa, suihkussa tai söivät, alkuperäisistä tarinoista puuttui hänen mielestään arjen realismi.

Olin siinäkin mielessä onnekas, että myös päivähoitopaikassani lukuinnostustani vaalittiin ahkerasti. Hoitotätini luki ja kertoi minulle tarinoita joka päivä. Kun saimme omat kirjani loppuun, siirryimme hänen satukirjoihinsa.

Yhtä kaikki, olen kuullut ja sepittänyt tarinoita pienestä pitäen sekä perheeni että ystävieni tukemana. Ystävistä mainittakoon, että lapsena heitä oli kahdenlaisia, mielikuvituskavereita ja ilmieläviä ystäviä. Mielikuvituskavereista tärkein oli rasavilli poika Ekki, joka asusteli Ammoriikassa. Häntä ei valitettavasti ole näkynyt kolmeenkymmeneen vuoteen. Ilmielävät ystävät ovat varmasti elinikäisiä. Hekin yhtä lailla halusivat keksiä uusia maailmoja, leikkiä niissä ja myöhemmin esittää vielä näytelmänä luokan edessä. Erityisellä lämmöllä ajattelen ystävää, jonka kanssa sanoitimme ala-asteella Sarajevon piiritystilannetta käsitteleviä lauluja yhden vihkosen verran.

 

Kohti unelmia

 

Lapsena ajattelin, että haluan eläinlääkäriksi tai opettajaksi. Kaiken lisäksi halusin kirjoittaa kirjan. Lukiossa ajattelin, että haluan lääkäriksi, lakimieheksi, arkkitehdiksi tai opettajaksi. Kaiken lisäksi halusin kirjoittaa kirjan. Ylioppilaskirjoitusten aikoihin halusin opettajaksi, tarkemmin ajateltuna suomen kielen opettajaksi, ja halusin kirjoittaa kirjan. Halusin kirjailijaksi, eikä kukaan ollut koskaan sanonut minulle, ettei se kannattaisi tai että minusta ei olisi siihen.

Pääsin Turkuun opiskelemaan suomen kieltä. Halusin kirjoittaa kirjan, mutta opiskelijaelämä vei mukanaan. Sen verran haave kuitenkin häilyi mielessäni, että hain Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opintoihin. Sain opiskelupaikan, sen myötä paljon kirjoitusharjoitusta ja etenkin proosakursseilta monia kultaisia neuvoa kirjoitustyöhön. Erityisesti mieleeni jäivät Riku Korhosen palautteet, muistiinpanot taitavat olla vieläkin tallella. Todennäköisesti kirjoitat joskus kirjan, hän sanoi. Säilytä tämä kaksitahtinen rytmi, hän sanoi myös ja välillä olen kirjoittaessani pysähtynyt miettimään, onko se säilynyt.

Todennäköisesti kirjoitat joskus kirjan, sinusta olisi kirjailijaksi, oletko ajatellut, että kirjoittaisit kirjan. Kirjoittajalle ja kirjailijuudesta haaveilevalle sanat ovat mannaa. Mitä siitä, jos ne joskus ovat vain sanojan ohimennen heittämiä lausahduksia, vastaanottajalle ne voivat olla koko elämä. Merkki siitä, että unelmat voivat toteutua. Joskus ne osuvat oikeaan hetkeen ja liikuttavat ihmisessä jotain eteenpäin. Tällaisista sanoista olen kiitollinen paitsi perheelleni ja ystävilleni, myös yläasteen ja lukion äidinkielenopettajilleni Kaija Linnalle ja Terhi Tyynelälle. Sekä jo aiemmin mainitsemalleni Riku Korhoselle.

 

Aika on täysi

 

Jos opiskelijaelämä vei mennessään, niin vei myös työelämä. Haave kirjailijuudesta ei kuitenkaan kadonnut. Mutta jossain vaiheessa se ei enää ollutkaan kaukana siintävä vaaleanpunainen unelma, joka kävisi toteen jossain epämääräisessä tulevaisuudessa, kun olen tarpeeksi aikuinen. Ei, se muuttui ahdistavaksi. Pidin ja pidän opettajan työstäni, mutta jokin puuttui. Aloin tuijotella hermostuneena esikoiskirjailijoiden ikää, olivatko he yleensä alle vai yli kolmekymmentäviisi. Jossain vaiheessa tilanne äityi niin pahaksi, etten enää voinut lukea esikoiskirjoja. Jos sain kirjan lahjaksi, tarkistin heti takakannen, onko siellä maininta ensimmäisestä romaanista. Perheeni oppi pian, että minulle ei saa ostaa esikoiskirjoja. Ei mennyt kauankaan, kun tilanne kulminoitui siten, etten voinut lukea enää mitään. En esikoista, en viidettä tai seitsemättä romaania, en nuoren tai vanhan kirjailijan teosta. Totta kai olin kateellinen, mutta enemmän tuskastunut itseeni. Miksi en minä, jos muutkin. Silloin tajusin, että aika on tullut.

Vuosi oli 2019 ja olin tuolloin 34-vuotias. Aloin kirjoittaa romaanikäsikirjoitusta vimmaisesti, käytin siihen lähes kaiken vapaa-aikani. Puolisoni luki tekstiäni ja kannusti jatkamaan. Hän oli aina nähnyt minussa runotytön. Luetutin tekstin myös siskollani, hänkin näki mahdollisuuden. Noin puolen vuoden kuluttua olin mielestäni valmis ja lähetin romaaninraakileen muutamaan kustantamoon, lähinnä isoihin ja keskisuuriin. Odotin vastauksia aamusta iltaan,  päivitin sähköpostia valehtelematta muutaman minuutin välein.

Ensimmäinen vastaus tuli kesken oppitunnin. Siinä se sitten oli: ”Kiitos mielenkiinnostanne kustantamoamme kohtaan. Valitettavasti…” Muistan, että opetin tuolloin poikkeusjärjestelyjen takia matematiikkaa ja muistan, keitä oppilaita tunnillani oli. En ajatellut mitään, en tuntenut yhtään mitään. Korvissani kohisi ja jatkoin mielestäni tyynellä äänellä oppilaiden neuvomista. Aiheena oli laskujärjestys.

Muutamia vastaavia hylkäyskirjeitä tuli muitakin. Mutta tuli myös pitkiä palautteita, korjausehdotuksia ja vastauksia, joissa kerrottiin, että käsikirjoitukseni oli harkinnassa. Kunnes se ei enää ollut harkinnassa.

Aika oli vaikeaa. Tässä kohdassa ystävien ja perheen tuella oli jälleen valtava merkitys. Sisareni kanssa vaihdoimme ajatuksia miltei päivittäin. Tämä on vain tie, hän sanoi. Tie kirjailijaksi. Myös vanhempani jaksoivat uskoa tekstiini, vaikka en ollut sitä vielä heille näyttänytkään. Yhtäkkiä havahduin, miten ympärilläni oli monta sellaista ystävää, jotka jotenkin elivät tätä kirja-asiaa kanssani. Edelleen se Sarajevosta kanssani lauluja kirjoitellut lapsuudenystävä, turkulaiset ja helsinkiläiset ystäväni ja ystävät, joihin olen tutustunut alun perin työn kautta.

Eikä ole vain yhtä tai kahta kertaa, kun itkin heille sitä, että haluan kustannussopimuksen, mutta en ole vielä saanut sitä. Itkin joskus kesken iloisen illanvieton, mikä on minulle täysin epätyypillistä. Välillä jaksoin uskoa, välillä sisuunnuin ja keksin syitä, miksi jostain kustantamosta ei ole vielä vastattu ja mitä kustantamon epämääräinen lausemuoto milloinkin tarkoitti. Jälkeenpäin ajateltuna taisin olla melkoisen huolissani haaveen toteutumisesta. Hätääntynyt.

Olin kiitollinen kaikesta tuesta, jota sain. Samalla hävetti ja pelotti. Ajattelin, että minun olisi pitänyt sittenkin olla koko asiasta hiljaa. Miksi olin kertonut haaveistani niin monelle? Yhtäkkiä tuntui, että olin oikeastaan kertonut koko maailmalle.

Tästäkin aiheesta purin ahdistustani puolisolleni. Hän jaksoi hengittää romaanikäsikirjoituksen jokaista vaihetta kanssani ja vakuutti, että kaikki järjestyy. Tämä on matka, hän sanoi. Ihan kohta alkaa tapahtua, hän uskoi.

Odotellessani vastauksia kirjoitin uutta käsikirjoitusta, melkoisella vauhdilla taas, koska haave kustannussopimuksesta oli kasvanut miltei hallitsemattomaksi. Jälleen käytin illat kirjoittamiseen. Ensimmäisen käsikirjoituksen kautta olin saanut avattua keskusteluyhteyksiä kustantamoihin ja toista käsikirjoitusta työstäessäni sainkin aika ajoin palautetta eräältä ansioituneen kustantamon toimittajalta. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

 

Kustannussopimus, kustannussopimukset

 

Päätin osallistua uudella käsikirjoituksellani Kariston kirjoituskilpailuun Elämää 2020-luvulla. Päätin myös kokeilla jälleen siipiäni ja lähetin kyseisen käsikirjoituksen kustantamokierrokselle, koska kirjoitusprosessissa mukana ollut yhteistyötaho ei vielä ollut valmis tekemään päätöstä. Ensimmäisen tekstini jätin pöytälaatikkoon odottamaan parempaa aikaa. Olin vakuuttunut, että uusi käsikirjoitus on paljon parempi kuin ensimmäinen.

Odotin. Odotin ja juoksin pitkää lenkkiä. Olin jo vuoden odottanut ja kirjoittanut ja juossut pitkää lenkkiä. Apulannan Lokki tuli tutuksi (kiitos ystäväni, joka oli vinkannut kappaleen jo paljon aiemmin).

Aikaa ennen valoa ennen heijastusta ja tulenkajoa
Kun hiljaisuus on kaivo, johon katoaa syvyytensä pohjaan sanat patoaa
Kirjoitan viestejä peileihin siitä ne heijastuu kasvoihin
Valehtelen kauniiksi vastaukset kun odotan valoo

– Toni Wirtanen –

Sitten alkoi tapahtua. Sijoituin kilpailussa kymmenen parhaan joukkoon ja käsikirjoitukseni julkaisemista harkittiin tulosten julkistamisen jälkeen. Sain kustantamoilta vastauksia. Ne olivat erilaisia kuin aiemmin. Minulle tarjottiin kustannussopimusta neljästä kustantamosta. Kustannussopimusta, minulle.

Luin viestin ensimmäisestä sopimuksesta välitunnilla luokassa. Ulkona satoi räntää. Olisin halunnut huutaa ilosta, mutta katselin sadetta ja kohta oppilaat rynnivät sisälle. Olin uudenlainen, kevyt. Muiden sopimusehdotusten jälkeen olin vielä kevyempi, oikeastaan monta päivää ihan sekaisin. Tällä kertaa kuitenkin onnesta.

Solmin kustannussopimuksen Bazar Kustannuksen kanssa marraskuussa 2020. Kerron kustannusprosessista tarkemmin tuonnempana, mutta valinta kustantamojen välillä oli lopulta helppo. Kotimaisen kaunokirjallisuuden toimituspäällikkö Marjaana Hirvimäki soitti lyhyen sähköpostikeskustelun jälkeen ja kertoi, mitä ajatteli käsikirjoituksestani ja varmisti, että oli ymmärtänyt romaanin sanoman ja teemat oikein. Olimme heti samalla aaltopituudella. Hän oli ymmärtänyt kaiken juuri niin kuin olin tarkoittanut. Hän kertoi, että Bazar olisi halukas kustantamaan kirjani. Hän kertoi monta muutakin hyvää asiaa.

Eikä siinä kaikki. Myöhemmin kustantamon kanssa pidetyssä palaverissa tulin maininneeksi, että olin taas odotellessani aloittanut kolmannenkin käsikirjoituksen, joka oli vielä ihan raakile. Bazar tahtoi senkin. Solmin toisenkin kustannussopimuksen heidän kanssaan. Päätimme vaihtaa kirjojen julkaisujärjestystä keskenään. Raakileesta, kolmannesta käsikirjoituksestani, tulisi esikoisromaanini. Siitä tuli Kunnes kukkivat puut.

 

Onnellinen

 

En ole koskaan ollut mistään asiasta onnellisempi, ihmisistä ja eläimistä kylläkin.

Kun mietin asiaa jälkeenpäin, en olisi osannut tehdä mitään toisin. Jos olisin yrittänyt aiemmin, nuorempana, käsikirjoituksista olisi tullut erilaisia, ne olisivat olleet eri kirjoja, vähän niin kuin jonkun toisen kirjoittamia. Ei. Tämä oli minun tieni ja matkani. Jos olisin ollut kirjoituksistani hiljaa ja kertonut ystävilleni vasta jälkeenpäin, en se olisi ollut minä. Kaikkien niiden itkujen ja epätoivon puuskien kuului tulla. Sitä paitsi, jos antaa sisimmästään jotain todella omaa, saa myös paljon.

Sinä, joka tunnistit tästä tekstistä itsesi: Kiitos.

Kiitoksen yhteydessä en voi olla mainitsematta myös pikkuista parsonrussellinterrieriämme Ryytiä, joka on vahtinut uskollisesti tietokoneen välittömässä läheisyydessä jokaisen kolmen käsikirjoituksen edistymistä, nukahtanut näppäimistön rapinaan ja tökkinyt läppäriä kuonollaan, kun kirjoittaminen on ollut syytä keskeyttää.

Ja hei, matka on vielä kesken!

Scroll to Top